Kuinka turpeesta tuli osa Suomen energiahuoltoa

Turpeen energiakäytöllä on monivaiheinen historia. Irlannissa käytettiin turvetta kotien lämmittämiseen jo 700-luvulla. Iso-Britanniassa ja Alankomaissa turpeen energiakäyttö yleistyi 1600–1700-luvulla. Taustalla oli metsävarojen ehtyminen.   

Varsinainen koneellinen turpeentuotanto alkoi Saksassa 1860-luvulla. Sieltä menetelmä levisi Venäjälle, Unkariin, Irlantiin, Tanskaan ja Ruotsiin. Suomessakin kiinnostuttiin turpeen koneellisesta korjuusta 1870-luvulla. Menetelmän käyttöönotto oli kuitenkin kokeiluluonteista. Turve ei horjuttanut puun käyttöä polttoaineena 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella.

Polttoturpeen laajamittaisempi läpimurto toteutui jatkosodan aikana. Kivihiilen tuonti Suomeen oli lisääntynyt 1920–1930-luvuilla, ja nyt sille piti löytää korvaavia teollisuuden polttoaineita. Myös öljyn ja bensiinin tuonti tyrehtyi.

Puun energiakäyttöä lisättiin sota-aikana niin teollisuudessa kuin liikenteessä. Turpeesta kaavailtiin vetureiden polttoainetta ja raaka-ainetta voiteluaineille. Turpeen käyttöä haluttiin lisätä turvallisuuspoliittisista syistä, joita olivat energiahuoltovarmuus sekä joukkojen ja tavaroiden kuljetusten turvaaminen.

Valtio tuki turpeen energiakäyttöä perustamalla sitä varten Suo Oy:n, jonka omistajia olivat Imatran Voima Oy (IVO Oy), Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaat Oy sekä Veitsiluoto Oy. Suo Oy kartoitti turpeen koneellista tuotantoa Aitonevalla vuodesta 1941 lähtien.

Polttoturpeen läpimurtoa edistettiin valtion takuuhintajärjestelmällä vuonna 1946. Valtio sitoutui ostamaan palaturvetta tuetulla hinnalla vetureiden polttoaineeksi. Etelä-Pohjanmaalle syntyi kymmeniä pieniä turveteollisuusyrityksiä, joista osa oli liikkeellä tosissaan ja osa tukien perässä.

Takuuhintajärjestelmä lakkautettiin vuonna 1953. Samalla alkoi turveteollisuuden alamäki.

Siihen tosin vaikutti myös tuontipolttoaineiden hintojen lasku. Idänkaupan rakenne suosi öljyn ja kivihiilen tuontia, koska niitä ei maksettu kovalla valuutalla vaan suomalaisella työllä.

Energiaomavaraisuus heikkeni 1950–1960-luvuilla

Suomen nopea teollistuminen, kulutuskulttuurin lopullinen läpimurto ja liikenteen ajoneuvojen yleistyminen johtivat 1950–1960-luvuilla kasvavaan energiantuontiin. Vaikka sekä valtion omistamat IVO Oy ja Kemijoki Oy sekä metsäjättien omistama Pohjolan Voima Oy valjastivat 1950–1960-luvuilla pohjoisten koskia sähköntuotantoon, vesivoima ei enää riittänyt kulutuksen tyydyttämiseen.

Sähkön kulutus kasvoi nopeammin kuin koskaan ennen. Talokohtaisessa ja laitostason lämmöntuotannossa siirryttiin 1950-luvun lopulta lähtien puusta halpaan polttoöljyyn. Sähköntuotannossa suosittiin halpaa puolalaista kivihiiltä.

Riippuvuus tuontiöljystä syveni vuosina 1955–1970, jolloin energiantarpeen lisäys täytettiin valtaosaltaan öljyn tuontia lisäämällä. Yli 60 prosenttia öljystä tuotiin Neuvostoliitosta. Vaikka öljyjalosteiden käyttö kasvoi koko ajan liikenteessä, suuri osa öljystä käytettiin 1960-luvulla lämmitykseen.

Energiahuollosta vastanneet päättäjät huolestuivat öljyriippuvuuden syvenemisestä 1960-luvun lopulla. Riippuvuus öljystä lisäsi samalla riippuvuutta Neuvostoliitosta. Osaltaan varoittajana toimi myös vuoden 1967 Kuuden päivän sota, joka palautti mieliin arabiöljyn tankkerikuljetusten riskit Suezin kanavalla.

Kerran syntyneelle riippuvuudelle oli kuitenkin vaikea löytää parantavia lääkkeitä. Osa kauppa- ja teollisuusministeriön virkamiehistä esitti vuonna 1968 turpeen energiakäytön huomattavaa lisäämistä valtion tuella, mutta ainoaksi konkreettiseksi tulokseksi jäi Suo Oy:n myyminen Valtion polttoainekeskukselle.

Valtion polttoainekeskuksen toimitusjohtaja Kosti Ranta oli vakuuttunut siitä, että uudella, Neuvostoliitosta omaksutulla jyrsinturvemenetelmällä voitiin tuottaa teollisesti sekä poltto- että kasvuturvetta. Vapo haki turvetuotannosta uutta kivijalkaa yritykselle, jonka sahat olivat joutuneet kovaan kilpailuun muiden valtiollisten sahureiden kanssa. 

Energiapolitiikan päättäjien kova ydin ei kuitenkaan uskonut vielä 1960–1970-lukujen taitteessa turpeeseen yhtä lujasti kuin Kosti Ranta ja muutamat KTM:n virkamiehet. Öljyn korvaajaksi esitettiin pääasiassa ydinvoimaa, kivihiilen käytön lisäämistä, maakaasun tuontia ja tuontisähköä. Tuontiriippuvuutta korvattaisiin uusilla tuontiriippuvuuksilla.

Kuopion Haapaniemi 1 voimalaitos avasi jyrsinturpeelle markkinat suurten kaupunkivoimalaitosten kokoluokassa.

Vapo kasvoi 2000-luvulla Itämeren alueen johtavaksi bioenergiayhtiöksi. Kuvassa Vapo Oy:n tytäryhtiön AS Tootsi Turvaksen kalustoa Lavassaaren turvetuotantoalueella Virossa.

Vapo sai tehtäväksi turvetuotannon moninkertaistamisen

Energiapoliittisten komiteoiden työ johti vuonna 1971 lopulta siihen, että valtioneuvosto päätti moninkertaistaa turvetuotannon ja asetti tavoitteeksi 10 miljoonaa kuutiota vuoteen 1980 mennessä. Tehtävä annettiin sitä pyytäneelle Valtion polttoainekeskukselle. Päätös syntyi paitsi halusta vähentää lämmityksen öljyriippuvuutta myös aluepoliittisista syistä. Turpeen energiakäyttö loi töitä muuttotappiollisilla alueilla ja lisäsi joutomaina pidettyjen nevojen arvoa.

Vuosien 1973–1974 öljykriisi lisäsi merkittävästi energiaturpeen vetovoimaa. Valtioneuvosto tuplasi vuoden 1971 päätöksen ja asetti uudeksi tavoitteeksi 20 miljoonaa kuutiota. Turve alkoi vakiinnuttaa asemaansa maamme energiajärjestelmässä ja syrjäyttää öljyä lämmöntuotannossa sekä kivihiiltä yhdistetyssä lämmön ja sähkön tuotannossa.

Valtion polttoainekeskuksen ja turpeen energiakäytön kehitys 1970–1980-luvuilla ovat vahvoja esimerkkejä siitä, millainen vipuvoima julkisella sääntelyllä on energiasektorilla. Ensinnäkin valtioneuvoston päätökset takasivat tarjonnan pitkäksi aikaa, millä oli positiivinen vaikutus investoijille. Turvetta tuettiin lailla kotimaisen energian edistämisestä, mikä sisälsi investointitukia ja valtion lainoitusta turvetta käyttäville polttolaitoksille. Turvetta ei verotettu polttoaineverotuksessa, ja lisäksi turpeesta sai alkutuotevähennyksen.

Tuotannossa päästiin liikkeelle neuvostoteknologialla, joskin jo 1970-luvun lopulla suomalaiset koneet olivat syrjäyttäneet tuontikoneet. Polttoteknologia kehittyi kotimaisena työnä.

Energiaturpeen käyttöä perusteltiin paitsi öljyriippuvuuden purkamisella ja aluepolitiikalla, myös metsäteollisuuden intresseillä. 1970-luvun alkupuolen energiapoliittiset komiteat pitivät hyvänä puun energiakäyttönä vain puunjalostusteollisuuden sivutuotteiden eli kuoren, sahanpurun ja mustalipeän tehokasta hyödyntämistä.

Maamme metsätaseet olivat heikentyneet 1960-luvulla. Metsäteollisuus oli aloittanut samaan aikaan ennen näkemättömän laajentumisen. Turpeen energiakäyttö säästi puuta sellun ja paperin tuotantoon.  

Vapon yhtiöittäminen ja liiketoimintojen laajentuminen

Valtion polttoainekeskus oli budjettirahoituksella toimiva valtion liikeyritys. Sen päätehtävänä ei ollut 1970-luvulla voiton tekeminen, vaan pitkäjänteinen toiminta tuontipolttoaineiden varmuusvarastoinnissa, turvetuotannon uudelleen käynnistämisessä ja aluepoliittisista syistä tärkeillä sahoilla.

Pääpaino siirtyi yhä enemmän turvetuotantoon. ”Halko-Vapo” alkoi muuttua ”Turve-Vapoksi”.

Valtion polttoainekeskuksen yhtiöittämisestä viritettiin keskustelua jo 1970-luvun alussa valtiovarainministeriössä. Mallina pidettiin IVO Oy:tä ja Neste Oy:tä. Kosti Ranta ja KTM:n energiaosasto tyrmäsivät ajatuksen. Siihen kuitenkin palattiin KTM:ssä 1970-luvun lopulla, jolloin suuri osa Vapon asiakkaista oli muita kuin valtion laitoksia. Vapo oli siirtynyt toimimaan kilpaillulla sektorilla, jossa vanhat tavoitteet valtion laitosten energiahuollon palvelemisesta olivat aikansa eläneitä. 

Viimeisetkin epäilijät alkoivat vakuuttua Vapon yhtiöittämisen eduista vuonna 1982. Vapo oli solminut runsaasti asiakkuuksia niin teollisuuden kuin kaupunkien energialaitosten kanssa, palaturpeen markkinat kasvoivat alueellisessa lämmöntuotannossa ja ylivuotiset tasausvarastot olivat hyvässä kunnossa.

Vapo yhtiöitettiin vuonna 1984. Uudeksi toimitusjohtajaksi nimitettiin varatuomari Juhani Arppe (1984–1988). Valtio tuki Vapon yhtiöittämistä kahdella rahastoannilla. Vapo Oy:ssä jatkettiin liiketoimintojen laajentamista, joista Arppe tukeutui etenkin kasvuturvetoimialaan ja maantieteelliseen laajentumiseen. Kasvuturpeella oli kansainväliset markkinat, joilla oli tehty avauksia jo Valtion polttoainekeskuksen aikana. Maantieteellisessä laajentumisessa edettiin Arppen aikana kasvuturve edellä. Kohteina olivat USA ja Malesia.

Vapo Oy:n kansainvälistyminen toteutui kahdessa vaiheessa. Arppen aikana aloitettu laajentuminen USA:han ja Malesiaan ei osoittautunut tulokselliseksi. Syinä olivat tunnettujen tuotemerkkien puuttuminen ja erilaiset toimintakulttuurit.

Toimitusjohtaja Esko Muhonen (1988–2001) toteutti maantieteellistä laajentumista puhtaammin horisontaalisen integraation oppien pohjalta. Vapo Oy luopui USA:n ja Malesian liiketoiminnoista ja aloitti etabloitumisensa Itämeren alueelle. Painopiste laajentumisessa oli Ruotsissa ja Virossa.

Toimitusjohtaja Matti Hilli (2001–) on jatkanut Vapo Oy:n laajentumista Itämeren kasvuturve- ja bioenergiamarkkinoille. Vapo Oy on etabloitunut Latviaan ja Puolaan sekä käynnistänyt Ruotsissa, Virossa, Tanskassa ja Puolassa pellettitehtaat. Vapo Oy onkin kasvanut Itämeren alueen johtavaksi bioenergia-alan yritykseksi.

Turveteollisuuden ja Vapon maine 2000-luvulla

Vapo Oy:n tunnettuus on muotoutunut 1970-luvun alun jälkeen lähinnä turvetoimialan kautta. Turveyrityksenä Vapo on mielletty ennen kaikkea turpeen toimittajaksi ja harvemmin lämpöliiketoiminnassa mukana olevaksi yritykseksi. Toisaalta Vapo Oy:n lämpöliiketoiminta on vielä suhteellisen nuori ala, joka on kasvanut etupäässä 1990–2000-luvuilla.         

Turvetoimialalla Vapo Oy:n määrittäjänä on ollut varsin yksipuolisesti energiaturve. Vapo Oy:n osuus kasvuturveliiketoiminnassa tunnetaan hieman heikommin. Tämä selittyy paljolti sillä, että Vapo Oy on markkinoinut kasvuturvetta 1990-luvulta lähtien Kekkilä-brändin alla. Turpeeseen liittyvät muut kaupalliset jalostusmahdollisuudet (ympäristöturve, ammoniakki, vaha ja ns. peat refinery-malli) tunnettaan huomattavasti heikommin kuin energia- ja kasvuturve. Sitä vastoin biodieselsuunnitelmat ovat hyvin poliitikkojen ja virkamiesten tiedossa.

Turve ja Vapo Oy tunnetaan parhaiten maaseudulla ja turvelääneissä. Kaupunkilaisväestön keskuudessa Vapo Oy:n ja turpeen tunnettuus ei ole läheskään yhtä hyvä. 

Vapo Oy:n ja turveteollisuuden mainetta voi pitää kaksijakoisena. Toisaalla ovat turpeen energiakäyttöä hyvänä ratkaisuna pitävät sidosryhmät, toisaalla ovat turpeen energiakäyttöön ja samalla Vapo Oy:n liiketoimintoihin kriittisesti suhtautuvat ympäristönsuojelijat.

Ympäristönsuojelijoiden kriittisyys Vapo Oy:tä kohtaan osoittaa sen, kuinka maine voidaan menettää miltei hetkessä ja saada takaisin hyvin hitaasti. Ympäristönsuojelujärjestöjen edustajat ovat kuvanneet sitä, miten heidän on vaikea uskoa, että Vapo Oy ja Turveteollisuusliitto ry puhuvat totta. Ilmastoneuvotteluihin liittyvä keskustelu uusiutuvista luonnonvaroista on synnyttänyt uutta kitkaa turveteollisuutta kohtaan ympäristönsuojelijoiden keskuudessa. 

Myönteisintä kantaa energiaturpeen käytölle edustavat sidosryhmistä Suomen Keskusta, energiaturvetta käyttävä teollisuus, prosessiteollisuuden etujärjestöt ja maaseudun koneyrittäjät. Tosin Keskustan sisälläkin on havaittavissa jako energiaturvetta puolustaviin ja energiaturpeeseen kriittisesti suhtautuviin.

Keskustassa kannatetaan energiaturvetta enemmän aluepoliittisista syistä kuin niissä puolueissa, joiden kannatuspohja on ollut jo pidempään kaupunkikeskeistä. Puolueiden edustajat tasapainoilevat kahden navan välillä. Kannat riippuvat usein poliitikon asuinalueesta ja samalla vaalipiiristä ja ne voivat muuttua nopeastikin. 

Näkökulma kääntyi ympäristönsuojeluun

Ympäristönsuojelukeskustelu on ollut osa turpeen energiakäyttöä 1960-luvulta lähtien. Näkökulmat ovat kuitenkin vaihdelleet huomattavasti.

Soidensuojelu

Turvetuotannon toisen läpimurron aikana 1960–1970-lukujen taitteessa kannettiin huolta ennen kaikkea soidensuojelun vaarantumisesta. Tuolloin seutukaavaesityksiin ja metsähallituksen rauhoitusohjelmiin oli sisällytetty runsaasti suojeltuja soita.

Turvetuotannon valtiojohtoinen läpimurto sekoitti tämän suojelupakan. KTM vaati seutukaavaesitysten uudelleen tarkastamista niin, että niissä huomioitaisiin myös turveteollisuuden intressit. Metsähallitus puolestaan luovutti KTM:n toivomuksesta osan rauhoittamiaan soita Valtion polttoainekeskukselle.

Samanaikaisesti soidensuojeluliikkeet nostivat päätään edellisten vuosikymmenten massiivisten metsätalousojitusten ja voimalaitosallassuunnitelmien seurauksena. Turveteollisuuden läpimurto osui huonoon aikaan. Turveteollisuutta käsiteltiin luonnonsuojelijoiden keskuudessa monin paikoin viimeisenä oksana, joka murtaa kamelin selän.

Suomen Luonnonsuojeluliitto (SLL) yritti aktiivisesti purkaa KTM:n päätöksiä. Se ei kuitenkaan onnistunut siinä. Osa aikaisemmin suojelluiksi esitetyistä soista siirtyi Valtion polttoainekeskukselle.

Valtion polttoainekeskus ei kuitenkaan mennyt koskaan jo suojelluille soille. Periaatteesta sovittiin EYR:n suotyöryhmässä, jossa olivat mukana valtio, luonnonsuojelijat ja Valtion polttoainekeskus. Seutukaavaesitysten purkautuminen energiapoliittisista syistä johti kuitenkin siihen, että SLL:ään jäi elämään epäilys Valtion polttoainekeskusta kohtaan.

Vesiensuojelu

Vesiensuojelu nousi turveteollisuuden kritiikin lähtökohdaksi 1980-luvun alussa. Lestijärven onnettomuus vuonna 1981 oli ensimmäinen mediaryöpytykseen joutunut tapaus, joka vaikutti pitkällä tähtäimellä Valtion polttoainekeskuksen/Vapo Oy:n maineeseen.

Turvetuotantoa alettiin tarkastella kriittisemmin läänien vesiensuojeluviranomaisten keskuudessa. Vapo Oy tutki onnettomuuden seurauksena turvetuotannon ympäristövaikutuksia ja kehitti erilaisia vesiensuojelumenetelmiä.

Ympäristönsuojeluviranomaiset alkoivat vaatia 1980-luvulla turvetuotantoalueille vesienjohtamislupia ja laskeutusaltaita kiintoainekuormituksen estämiseksi. Suojelumenetelmät kehittyivät huomattavasti 1980–2000-luvuilla. Samalla tiukentuivat pistekuormitukselle, eli myös turveteollisuudelle, asetetut ympäristövelvoitteet.

Pistekuormitusta on valvottu huomattavasti tehokkaammin kuin hajakuormitusta, eli maa- ja metsätaloutta. YVA-laki (1994) on muuttanut turveteollisuuden toimintaympäristöä perin pohjin. Turvetuotanto on ollut 1990-luvulta lähtien haja-asutusalueiden tiukimmin säädeltyjä elinkeinoja.

Uhanalaiset eläinlajit

1990-luvun alkupuolen kansainvälisten biodiversiteettisopimusten seurauksena luonnonsuojelijoiden näkökulma kääntyi suoekosysteemien uhanalaisiin lajeihin. Uhanalaisista lajeista oli kannettu huolta 1970-luvun lopulta lähtien. Etenkin valitusportaalla on vedottu usein yksittäisen tuotantosuon uhanalaisiin tai silmällä pidettäviin lajeihin.

Ilmastonäkökulma

Keskustelu energiaturpeesta on liittynyt nykyään ilmastopolitiikkaan ja turpeen polton kasvihuonekaasuihin. Kansainvälisesti turve luokitellaan päästöjensä osalta lähinnä fossiiliseksi polttoaineeksi. Hallitusten välinen ilmastopaneeli (IPCC) tosin siirsi vuonna 2006 turpeen omaksi polttoaineluokakseen kivihiilen ja puun väliin. IPCC ei kuitenkaan muuttanut turpeen päästökerrointa, joka on korkeampi kuin kivihiilellä. EU noudattaa ilmastopolitiikassaan IPCC:n luokittelua.

Uusiutuvuuden aikajanan puolesta turve on kaikkein ristiriitaisin polttoaine. Sopimuspöydissä se ei ole kelvannut hiilineutraaliksi kuten puu. Turpeen käyttäjämaissa rinnastus rusko- ja kivihiileen on taasen tuntunut epäoikeudenmukaiselta, onhan kivihiilen uusiutumisikä satoja vuosimiljoonia. Turvemailla on myös kivihiilikaivoksia paremmat jälkikäyttöoptiot. IPCC ei ole kuitenkaan huomioinut päästölaskelmissaan tulevaisuuden maankäyttötapoja. 

Ilmastopoliittisista syistä ja vakiintuneesta polttoteknologiasta johtuen turvetta on tarkasteltu 2000-luvulla yhä enemmän seospolttoaineena. Tästä näkökulmasta käsin turve on tärkeä raaka-aine bioenergian lisäystavoitteille niin lämmön ja sähkön tuotannossa kuin liikenteessä. Turpeen edut ovat kutakuinkin samat kuin 40 vuotta sitten: se lisää energiaomavaraisuutta, tukee huoltovarmuutta sekä tarjoaa työtä ja toimeentuloa. Lisäksi turpeen tuotanto- ja polttoteknologia ovat kehittynyttä ja pääosin kotimaista.